Lääkkeitä, neuvoja ja vertaistukea

Tulipahan suureellinen otsikko! Kysymyksessä on kuitenkin vain kissan matolääkityksestä. Ai vain? Ei sitä pidä vähätellä. Ikäviä ne loiset, niin kissalle kuin ihmisillekin. Ja sitten kaikki se show lääkkeenantamisen ympärillä. Eilen pistäydyin eläinlääkäriasemalla. Tiskin takana oli yksi eläinlääkäri ja kaksi hoitajaa. Kerroin tilanteen. Mietimme vaihtoehtoja. Ehdotuksena tuli niskaan laitettava liuos, jos se pillerin antaminen on hankalaa. Ai hankalaa? Se on melkeinpä ylivoimaista. Mutta onneksi isäni on kissakuiskaaja, hän saa kissat tottelemaan.
Minusta tuntui kummalliselta että ulkoisesti annettava liuos häätäisi sisuskaluissa olevat loiset. Tosin, paikallisvaleluliuos punkkien häätöön oli toimiva ratkaisu. Päädyimme nyt yhteen pilleriin, merkkiä Milbemax. Kolmen viikon kuluttua pillerin antamisesta laitan liuoksen niskaan. Juuri se Profender, mistä Naukulan Mamma vinkkasi tuolla kommenttilootassa aiemmin.

Kissakuiskaaja työssään. Siis se WectMac-tohtori. (Hitsi, vaaleanpunaiset puutarhakenkäni eksyvät joka kuvaan.)

Ei ole kuulemma poikkeavaa, jos kissalla on matoja. Toinen hoitajista muisteli että hän joutui antamaan kissalleen kolme kuuria peräkkäin. Ja saattaa niitä matoja tulla siisteille sisäkissoillekin. Sisäkissojen omistajat ovat kovin hämillään siitä että heidän kissallaan on matoja. Että kuinka semmoinen voi olla edes mahdollista. Kyllä se on. Joko ne ovat saaneet ne emoltaan. tai munia on kulkeutunut kenkien pohjissa sisälle.

Yllä oleva kuva ei kerro koko totuutta. Kissa ei suinkaan ole sulaa vahaa tohtorin edessä. Pillerin antamiseen tarvittiin pakkokeinoja, se tuli kolme kertaa pihalle, mutta lopulta kissa nieli sen. No hard feelings.

Illalla vähän mökötettiin.

Ja katseltiin alta kulmien. Viirusilmä.

No ei suinkaan. Hyvin tästä(kin) koettelemuksesta selvittiin. Toivotaan että pilleri tepsii. Lääkäri kyllä kehotti antamaan liuosta kolme viikon välein, jos kissa on ahkera metsästäjä. Liuoksella saattaa olla ehkäisevä vaikutus.

Joinain aamuina

Kissa on virkeällä tuulella. Yleensä se kuitenkin aamuisin kömpii tyytyväisenä joko sänkyyn, tuoliin tai kaappiin nukkumaan kun lähden töihin. Jos se on pihalla, minun on tehtävä muutamia harhautusliikkeitä jotta se ei lähtisi perääni.

Sitä täytyy joko leikittää, ja jättää se ihmettelmään "saalista" ja paeta äkkiä paikalta. Toinen hyvä keino on lahjominen ruoalla. Siinä onnistumisprosentti on lähes sata.

Hei minne sä oikein menet?

Kesällä tämä oli melkein jokapäiväistä. Syksyn tullen kissa viihtyy huomattavasti enemmän sisällä.

Tänä aamulla aamuhämärissä otin kuvia yön tuulastussaaliista.

Kaksi lahnaa, kaksi haukea ja yksi särki.

Särjen saa Myrsky. Raaka järvikala? Siinäkin voi olla matoja. Matokuuri on kyllä tulossa, joten syököön nyt jos sille maistuu. Jossain vaiheessa syksyä sille tuli stoppi kalan suhteen, eikä se halunnut enää syödä kalaa.

Tälle lahnallekin tuli stoppi. Sillä jäi haavikin auki.

Hirvee ressi!

Emmää kestä!
Mato matala luikerteli takaisin!

Kuvassa mentalwearin hiirimatto.

Se kuvaa aika hyvin mielialaani. Tiimarissa oli joku aika sitten mentalwearin tuotteita tarjouksessa. Ostimme yhteistuumin töihin kolme hiirimattoa. Tässä yksi niistä. Kohta räjähtää. Pommi. Tai minä. Syytän niitä jyrsijöitä. Kissalla on taas matoja! Mä en kestä! Mitä olen tehnyt väärin? Todennäköisesti en mitään. Se on se kissa mikä on syönyt niitä jyrsijöitä.

Ai mä vai? Mä en ole tehnyt mitään väärää. Älä mulkoile!

Netistä löysin tietoa, en kuitenkaan osoitteesta suoli24(suomi24.fi) enkä vauvalehden sivuilta, (niistä osoitteista löytyy kuulemma kaikki totuudet, tai ainakin parhaimmat neuvot sekä neuvonantajat). Sivut mistä löytyi tietoa olivat ihan lääkevalmistajien sivuja. Olisikohan niillä oma lehmä ojassa? No, joka tapauksessa, tähän mato-ongelmaan olen joutunut paneutumaan jo muutaman kerran, valitettavasti. Jossain kehotettiin madottamaan ulkoilevat ja metsästävät kissat jopa parin kuukauden välein. Tarkastin blogista milloin kissa sai viimeksi matolääkkeen. Se oli 17. elokuuta. Eli alle kaksi kuukautta sitten. Mitä ihmeen monsterimatoja sillä on sisuksissaan?

Älä ole vihainen. Mä niin tykkään jahdata niitä hiiriä ja päästäisiä.

Jossain kerrottiin että koiran heisimadot voivat tarttua myös kissaan. Tarkoittaako tämä sitä että koiran sisuksissa asuu eri lajin heisimatoja? Tepsiikö niihin sama lääke mitä annetaan kissoille? Kissalle täytyy antaa joku hevoskuuri. Tänään en ehtinyt pieneläinklinikalle, se oli jo sulkeutunut. Apteekistakin saisin kuurin, mutta ostan mieluummin sen eläinlääkäristä. Samalla saan varmasti neuvoja ja ohjeita. Ja vertaistukea. Siellä on poikettava heti aamusta.

Myrsky rakas, en ole vihainen sinulle.

En vaan oikein jaksaisi aina niitä matoja. No, huomenna olen sitten viisaampi sen matokuurin suhteen. Mitä, kuinka paljon, minkä verran? Ja kukahan sen kuurin antaa? Täytyy pyytää isältä apua. Isä on kokenut kissamies. Tai siis taitava kissojen käsittelijä.

Mitä astianpesukoneessa on?

Asuuko siellä demoni? Semmoinen mikä Viivin ja Wagnerin kotona on?

Tuli vaan aamulla mieleen vanha sarjakuvaleike jääkaapin ovesta, kun kissa kurkki astianpesukoneeseen. Olin käyttänyt koneen illalla tyhjänä puhdistusaineen kanssa ja jättänyt luukun rakosilleen.

Sanoin kissalle että älähän nyt, ei siellä mitään ole. Että annahan olla.
Kissa luovutti. Se oli juossut yöllä ulkona ja etsi nukkumapaikkaa. Jotenkin se oli säikyn ja aran oloinen. Olikohan ulkona ollut jotain pelottavaa? Tuskin kuitenkaan demoneita. Piiloon se kuitenkin halusi mennä.

Söin aamupalan ja ihmettelin että minnehän se kissa on mennyt. Vaatekaapin ovi oli jäänyt hieman auki. Kaapista löytyi rauhallinen ja turvallinen paikka.

Tuliaisia hirvijahdista

Lauantaina alkoi hirvijahti. Minä en kuulu metsästysseuraan, olen metsällä mukana vierailija-lisenssin alla. Näinollen minulla ei ole oikeutta lihaosuuksiin. Pääsen vain metsälle. Toki kaikki jahtiin jollain tavalla osallistuneet saavat kauden päätyttyä pienen määrän lihaa, ns. ajomiespalan. Tämä pala voi olla sitten ihan mitä vain. Ei kuitenkaan sisäfilettä. Tämän seuran säännöissä noudatetaan seuraavanlaista käytäntöä: Hirven pää sekä sisäelimet kuuluvat ampujalle. Poikkeuksena kauden kaksi ensimmäistä vasaa, niiden maksa sekä munuaiset otetaan talteen hirvikeittoa varten, mitä tarjotaan sitten peijaisissa. Voin kertoa, että vasan maksa on erittäin maukasta, siinä on mieto maku. Vanhemman eläimen maksa on huomattavasti voimakkaamman makuista. Sydän on myöskin herkullista. Molemmat ovat helppoja valmistaa, ne vain maustetaan suolalla ja pippurilla ja paistetaan pannussa. Munuaiset ovat suuritöisempiä valmistaa ruoaksi. Samoin kieli. Kaikki eivät välitä sisäelimistä, joten niistä yleensä riittää pala muillekin.
Minä toin kissalle tuliaiseksi uroshirven, eli 8-piikkisen sonnin sydäntä.

Erään porukan miehen perheellä oli kissa, ja kissa oli miehen ylin ystävä silloin kun metsästäjä selvitteli paloittelun jälkeen kotiin tuomiaan lihoja. Kissalla oli kuulemma kyltymätön himo hirvenlihaa kohtaan. Kyseessä oli vieläpä tyttökissa. Kissa puski ja kiehnäsi metsästäjän jaloissa koko ajan minkä lihat olivat pöydällä. Kissa nousi takajaloilleen, ja piti kynsillään keittiön laatikoista kiinni. Toiveena saada sitä lihaa. Muina aikoina kissa ei ollut näkevinäänkään metsämiestä. Hirvimies kuulosti hieman karhealta kun tätä kertoi. Ihmetteli sitä ettei hänen seuransa muulloin kelvannut kissalle. Kissaa ei enää ole, naarmut keittiön kaapeissa ovat.
Tästä kertomuksesta innostuneena kiikutin pienen palan sydäntä Myrskylle. Toki olin pieninyt sen saksilla sopiviksi paloiksi. Hiukan skeptinen oli kuitenkin asian suhteen. Vein vanhemmilleni viime syksynä kokonaisen sonnin sydämen. (Luittehan ylläolevan jutun tarkasti? Pää ja sisäelimet kuuluvat ampujalle. Kyllä vain, sain viime syksynä en yhtä, vaan peräti kaksi kaatoa.)
Joku varmaan ajattelee että kissalle hirvenlihaa? Eikös se ole kallista lihaa? No on se liha kallista, mutta nyt kyseessä olikin sisäelin. Täysikasvuisen hirven sydämestä riittää syömistä, sydän on melkein pääni kokoinen. (No joo, olen melko pienipäinen. Ja kyllä, kaatamallani hirvellä oli neljä piikkiä sarvissa.) Äiti tarjosi Vilmallekin sydäntä, mutta ei. Ei suostunut syömään sitä. Oliko liian voimakkaan makuista/hajuista? Vai oliko Vilma niin herkkusuu ettei suurriista kelvannut? Porsaansydäntä Vilma syö, Myrskykin on possun pumppua maistanut, ja hyvin on kelvannut.

Ai toit minulle jotain tuliaisia? Ookoo. Katsotaan nyt sitten mitä toit.

Kuinka kävi? Maistuiko silkkiturkille se sydän? No ei. Kuivamuona oli kissan mielestä sillä kertaa parempi vaihtoehto.

Stripes goes never out of fashion

How to look good in stripes and how stripes goes never out of fashion.

Don´t you worry dear readers. Tämä ei ole muuttumassa muoti, eikä tyyliblogiksi!
Ensimmäiset blogit mitkä löysin, käsittelivät muotia ja tyyliä ja muuta senkaltaista kevyttä siinä sivussa. Edelleenkin luen muoti- ja tyyliblogeja. Ne eivät kyllä ole virallisella lukulistallani, paitsi yksi. Ja viralliseksi lukijaksi päädyin, koska blogin pitäjä on kallellaan samaan musiikkiin kuin minä. Muotiblogit ovat helppoa viihdettä, niissä on kivoja kuvia ja ei-niin tärkeitä juttuja. Luen niitä ihan anonyymisti, ja salaa. Olisinko kerran kommentoinut lohdutukseksi jonkun bloggarin vuodatusta poikaystävän alkoholinkäytöstä. Yhtään en väheksy muotiblogeja. Tai ketään kuka blogia pitää, käsitteli blogi sitten mitä hyvänsä. Olen huomannut että tämä vie aika paljon aikaa. Varsinkin, jos ei halua mennä yli siitä mistä aita on matalin. Jos tämä ottaa paljon, niin antaa se myöskin. Yksi hyvä puoli blogin pitämisessä on, että kameran muistikortilta tulee kuvat siirrettyä tietokoneelle suhteellisen usein. Joten muistikortti ei pullistu kuvien määrästä liikaa, eikä kortilta löydy yli puoli vuotta sitten otettuja kuvia.

Jos hetken leikkisin että tämä blogi käsittelisi muotia, voisi otsikko olla juuri näin: Raidat eivät mene koskaan pois muodista. Ja sitten voisin kertoa ja näyttää minkälaista raitaa kannattaa pukea ylle, jos haluaa näyttää hyvältä. Myrsky voisi olla hyvä esimerkki siitä.

Ja että kannattaako valita pysty- vai vaakaraitaa, tasaraitaa vaiko raitaa erilaisilla paksuuksilla. Ja kuinka monta väriä olisi raidoissa hyvä olla.

Ja voisin kertoa (jos ymmärtäisin ja osaisin) millaiset raidat sopivat millekin vartalolle.

Raita on aina muodissa. Sen tietää kissakin.

Ei minusta olisi muotibloggariksi. Ensinnäkin, en omaa semmoista intohimoa muotia ja meikkejä kohtaan, ja kuvien ottaminen päivän asusta itse olisi haastavaa. (Ne horisontit) Jätän sen suosiolla asian hallitseville. Tosin ei se kissan kuvaaminenkaan aina helppoa ole. Onkohan vika kamerassani, vai muistikortissani, vaiko minussa itsessäni? Joku näistä kolmesta edellämainitusta on hidas.

Normiaamu

Eilen kerroin Myrskyn hyppelystä ja kiipeilystä rakennustelineillä. Kesällä meillä aamut olivat tämänkaltaisia: Menin pihalle huutelemaan kissaa, ja kas, oli enemmän kuin poikkeus mistä se ilmaantui esiin.

Öhöm, joku huutelee kissaa. Ääni on minun, mutta en kyllä oikeasti kuulosta tuolta.

Seuraavassa videossa kuuluu tömäys, se on kissa mikä hyppää kuistin katolle.

Näin meillä kesällä. Normiaamu.

Sadetta on saatu

Tällä viikolla ihan kiitettävästi. Kissan turkki on kastunut monet kerrat. On se vaan kumma että märkä kissan turkki ei haise pahalle. Kuin taas koiran haisee. Vastauksenkin siihen että miksi näin on, löysin ensimmäisellä googlauksella. Siis syyn siihen miksi koiran turkki haisee.
Sateesta huolimatta kissa on lähtenyt iltaisin ulos. Se haluaa ulos kun pimeä tulee. Muutama viikko sitten yhdeksän aikaan illalla, nyt jo kahdeksan kieppeissä sillä alkaa menojalka vipattamaan. Ja ulos on päästävä.

Sade on täyttänyt kaikki pihalle unohtuneet astiat. Ja niistä vesi näyttää maistuvan huomattavasti paremmalle kuin sisällä olevassa juomakupissa. Ota kissasta nyt sitten selvää. Yläpuolella olevassa kuvassa näkyy pieni osa kieltokylttiä. Alemmassa se näkyy hieman paremmin.

ASIATON OLESKELU TYÖMAALLA KIELLETTY.

Kyltti on siis niitä oravia varten. Myrskylle rakennustelineillä hyppely ja kiipeily on sallittua. Sitä oikeutta se käyttääkin hyväkseen. Se kiipeää telinettä pitkin kuistin katolle, ja kuistin katolta sillä on pääsy vintille, siellä on kissanmentävä aukko  räystäänaluslaudoituksessa. Remotti on vielä kesken. Vintin kautta se pääsee yläkertaan. Jos jotain hyvää keskeneräisyydessä, niin ikinä ei tarvitse olla huolissaan siitä että kissa jäisi ulos.

Sopisiko skottiruutu?

Taas kerran uusi yritys, ja uusi luku sarjassa kaupan leluja. Poikkesin tiistaina yksityisessä eläintarvikeliikkeessä. Jospas sieltä jotain pientä kivaa voisi kissalle ostaa. Valikoimaa olikin paljon. Ajattelin että tällä kertaa jotain kissanminttua sisältävää. Lapsuudenkodissani äidilläni kasvoi pihalla kissanminttua, ja välillä joku kissoista, en muista kuka, kävi piehtaroimassa kasvavan kissanmintun päällä.
Liikkeessä oli tarjolla jos jonkinmoista kissanmintulla täytettyä hiirtä, tipua tai pupua. Olipa omistajalle tullut uusi lastikin muonaa ja leluja. Aikani ihmettelin ja juttelin. -Mikähän voisi olla hyvä?
"Sen kun tietäisi. Kissat ovat niin ailahtelevia ja päättämättömiä ja jahkailijoita" Oli vastaus. Ja tottahan se onkin. Kauppiasrouva kertoi että hiiriä ostetaan paljon.
-Mutta ovatko ne sitten hyviä, tai leikitäänkö niillä? Onkohan se minttu siellä lelun sisällä tuoretta? Myönnetään, saatan olla jos en hankala, niin ainakin tiedonhaluinen asiakas. Päädyin lopulta punaiseen skottiruutuiseen hiirulaiseen. Hännässä kilisevä kulkunenkin. Eikä liian pieni, eikä liian suuri. Kalliskaan se ei ollut.

Houkuttelevan punainen?

 Tarjosin lelua kissalle. Ja kuinka siinä sitten kävikään?

Hei älä viitsi. Melkein nolottaa noi sun yritykset ostaa leluja...

Ei auttanut väri. Ei houkutellut edes lelun sisältämä kissanminttu. Kaupassa olisi ollut myynnissä kuivattua kissanminttua, pieni pussillinen. Ehkä yritän semmoista seuraavaksi? Ja siitä voin puolet lahjoittaa isän ja äidin kissalle?

Pitäisikö tuon muka olla kiinnostava?

En mä halua leikkiä sen kanssa.

Ei. Ja päänpudistus.

Jätin kissan tutustumaan skottihiireen.

Hiiri pääsi niskan päälle.

Ja kainaloon. Mutta yhtään sillä ei leikitty.

Täytynee laittaa turhat lelut kiertoon. Tai jättää ne kaupan lelut ostamatta.. Tosin kaupasta ostetulla violetilla huiskalla on aina silloin tällöin leikitty. Viimeksi keskiviikkona.

Kiroileva siili

Pihalla, tai tässä lähiympäristössä asuu siilejä. Keväällä siilejä oli parhaimmillaan yhdellä kertaa kolme kappaletta. Erään kerran kaksi niistä oli nokkakkain, suhisivat ja uhittelivat toisilleen. Tosin verkkoaita oli siinä välissä, joten siinä oli turvallista huudella kirosanoja lajitoverille. Ruokin siilejä viime syksynä kissanruoalla. Samoin tein tänä keväänä. Mutta sitten taloon muutti Myrsky, ja tuntui hölmöltä kylvää kissanruokaa pihalle, joten se jäi. Ainakin yksi siili on vielä hengissä, siitä on tehty havaintokin.

Takapihan maastoa kesäkuulta. Sopivia lymypaikkoja. Siileille ja kissoille.

Näillä kulmilla taitaa olla sopivia elinympäristöjä siileille. Vuosi sitten lähdin aamulla kampaajalle ja ihmettelin että mitä siili tuossa piharakennuksen portaalla tekee? Menin katsomaan. Se oli menehtynyt siihen.

R.I.P.

En tiedä onko Myrsky kohdanut siilejä näillä tienoilla. Todennäköisesti. Minkälainen on kohtaaminen ollut? Siili on varmaan suhissut ja kiroillut sille. Että mitä tulit tänne, kissa. Meiltä loppui ruokatarjoilu!

Riistamailta

Tämä tarina on tosi. Ja itseasiassa se tapahtui jo yli kuukausi sitten, elokuun ensimmäisinä päivinä. Olen miettinyt että voinko siitä kirjoittaa tänne. Olen siitä kyllä monelle jo kertonutkin. Mutta voisiko siitä julkisesti kertoa täällä kissablogissa. Ajattelin että kyllähän kissojen omistajat ymmärtävät tämän alkukantaisen saalistusvietin. Mikä löytyy kyllä sisäkissoiltakin. Sisäkissat vain toteuttavat sitä leikin muodossa. Pehmoisilla ei-elävillä leluilla. Leluilla millä voi leikkiä monet leikit.
Ajattelin että jos muut kertovat asiasta, niin kyllä sitten minäkin. Naukulassa asuu suuri saalistajatar. Saaripalstalla taasen suuri saalistaja. Vaikuttaa siltä, että kissanomistajat, siis aivan kaikki kissanomistajat edellä mainittujen lisäksi ovat ylpeitä kissojensa saalistustaidoista ja saaliista sekä saalismääristä.

On elokuun alku. Puissa on jo/vielä omenia jäljellä.

Jo toukokuussa Myrsky aloitti met(s)ästelyn. Ensin kuistin matolta löytyi pikkujyrsijän suolisto. Jaahas, kissa on saanut saalista. Näin oli tyynesti todettava. Myrskyn omistaja kertoikin että kissa saattaa sitten tuoda saaliinsa näytille. Tämä oli ihan tuttua minulle. Elämääni on kuulunut kolme + yksi kissaa ennen Myrskyä, joten en ollut kauhistunut. Sitten se tapahtui toistamiseen. Hiirijahti saatiin talteen ihan elävänä kuvana. (Tarkemmin sanottuna kissa kierteli karviaispuskaa missä hiiri lymysi.) Kesäkuussa tuli ensimmäinen orava. Olin aamulla lähdössä rullaluistelulenkillä, kissa tuli pihalta sisälle, ylpeänä kuin mikä, ja orava roikkui suussa. Silloin käväisi mielessä. Tuokohan se joskus jotain suurempaakin?

Kissa vahtaa silmä kovana syreenipuskaa. Siellä se saalis on.

Näillä kulmilla on paljon rusakoita. Ainakin kolmena kesänä rusakko on tehnyt poikasensa pihapiiriin. Siinä juhannuksen tienoilla. Ensimmäisellä kertaa ihmettelimme että mikä pitää noin karmeaa ääntä? Onko se lintu? Seurasimme tilannetta, ja huomasimme että harakka kiusaa orpoa rusakonpoikaa. Ja pikkupupu huutaa peloissaan, kuin syötävä. Ja sitähän se melkein olikin. Soitin hädissäni päivystävälle eläinlääkärille että mitäs nyt, kuinka pitää toimia? Rusakonpoika on joutunut eroon emostaan. Lääkäri oli tyyni, ja antoi seuraavat ohjeet. Rusakonpoikaa ei kannata ruokkia. Se menehtyy ihmisen hoidossa. Paras oli siirtää se johonkin puskaan, pois sitä häiritsevän linnun näkyviltä. Tavoitteena olisi että emo tulisi takaisin hoivaamaan sitä kun tilanne rauhoittuu. Ei ole tietoa kuinka pojan sitten loppupelissä kävi. Kasvoiko se täyskasvuiseksi.
Seuraavana kesänä huomasimme taas rusakonpoikia. Nyt niitä oli kolme kappaletta. Vintiltä löytyi puinen pilkillä käytettävä kotelo, sinne siirsimme pienet kämmenelle mahtuvat pojat. Ja annoimme olla rauhassa. Poikia oli myös viime vuoden kesäkuussa. Istuin pihalla lukemassa ja huomasin rusakon kököttävän sireenipuskassa. Keskellä pihaa! Mitä se siellä oikein tekee? Pitkäkorvan pompittua pois paikalta, kävin katsomassa. Kolme pientä poikaa pusikossa. Hipsin hiljaa pois paikalta.

Vaikuttaa siltä että tämä piha on hyvä mesta pupuille. Mitä sitten jos kissa tuo joku kerta jäniksenpojan? Kuinka osaan sitten siihen suhtautua? Juhannus meni, samoin kesäkuu. Myös heinäkuu. Kesän kuluessa huomasin että Myrskyllä on jahtivaja syreenipuskassa. Sieltä olen löytänyt kaksi oravanhäntää.

Kohti jahtivajaa.

Vai olisiko oikeampi nimitys lahtivaja? En osaa sanoa. Kenraalin kirjassa eräs luku käsitteli asiaa. Siis ahti ja vai jahti? (Mutta asiaa ei käsitelty vajan, vaan metsästyksen kannalta.) Minä ajattelen niin että tilanteen mukaan. Jahtivaja siinä vaiheessa kun kokoonnutaan jahtia varten. Lahtivajaksi se muuttuu siinä vaiheessa kun saalista käsitellään. Pahoittelut sivujuonteesta, nämä eivät ole oleellisia juttuja tässä tarinassa.

Eräänä iltana ihmettelin kun kissa oli hieman omituinen. Se kierteli pitkin pihaa. Kävin lähikaupassa, (mikä on kaikenlisäksi lähellä) ja ostin sille kissan nameja, mistä se pitää. Ne eivät oikein uponneet. Ihmettelin kovasti. Ja viimein selvisi syy. Kävin kurkkaamassa syreenipuskaan. Siellä se oli. Pupupaisti.

Pupupaisti.

Puoliksi syötynä, ja raakakypsymässä. Tyrmistys oli melkoinen. Rusakonpoika. Ei enää pieni, mutta ei vielä täysikasvuinenkaa. Melkeinpä kissankokoinen. Todennäköisesti tämän kesän poikasia.
Ei liene poikkeuksellista jos kissa saalistaa rusakon. Meillä oli töissä työharjoittelija Sotkamosta, hän kertoi että heidän kaupungista maalle muuttanut kissa raahasi eräänä päivänä jäniksen kotiin. Ja olen kuullut kissojen saaneen saaliiksi heinäsorsiakin.
Nyt se oli sitten se pupun vuoro. Tunteeni olivat hieman ristiriitaiset. Pupu.
Kissa vahtasi koko illan syreenipuskaa. Välillä se pistäytyi siellä ja rouskutti saalistaan lisää.

Horisontti päin honkia, mutta olin järkyttyneessä mielentilassa.

Ilta pimeni, kissa ei malttanut jättää saalistaan. Kaksi päivää se sulatteli pupua ja oli pullean tyytyväinen. Kaverini kertoi että hänen kissansa, pupun syötyään, vietti viikon verran äidin ruusupuskan alla sulatellen pupua. Niin. Minulla on mennyt enemmän kuin kaksi päivää asian sulattelemiseen. Se onkin asenteesta kiinni, siis suhtautuminen asiaan. Metsästys on metsästystä. Oli metsästäjänä sitten kissa kynsineen ja hampaineen tai ihminen haulikon kanssa. Lähtisin minäkin jänismetsälle, jos saisin mahdollisuuden. Mutta sitä miettii kuitenkin. Kissa tappoi pupun.

Olisiko pitänyt jättää tarina kertomatta? Kertokaa ihmeessä. Olen miettinyt ja pohtinut tämän kertomista kauan.

Rakas lapsi monta nimeä

Oikea sanonta taitaa olla "Rakkaalla lapsella on monta nimeä." Myrsky ei kuitenkaan ole lapsi. Tai joskus se on ollut kissalapsi. Tai eläinlapsi. Tällä hetkellä se on kuitenkin aika rakas, joten sillä on muutama lempinimi. Viime yönä se uuden lempinimen. Nukuin enemmän kuin levottomasti. Yö olikin jo melko viileä. Kävin ulko-ovella huutamassa ja katsomassa näkyykö sitä kissiä.
Kissi. Sekin on yksi nimitys Myrskylle. Näkyihän kissiä, ja sisälle se tulikin. Sammutin valot. Siinä yön pimeydessä sitten tihrustelin kissaa ja houkuttelin sitä mukaani sänkyyn. Näytti siltä että sillä oli häntä hassusti koukussa. Se sai uuden lempinimen. Koukkuhäntä.

Viime yönä en näitä kuvia ottanut. Kuvat on otettu kuudes päivä kuluvaa kuuta.

Koukkuhäntä olikin melko helppo houkutella sänkyyn. Helppo sen kanssa ei kuitenkaan ollut nukkua.

Kirjakin on siis luettu. Yleensä en Waltersin kirjoja lue, mutta muita ei ollut tyrkyllä.

Kuulosti siltä että pieni kehräys olisi koko ajan kuulunut. Yritin pysyä mahdollisimman paikoillani etten vahingossakaan häiritsisi sitä. Kerran se hyppäsi pois sängystä, kuulin neljän pienen tassuntömähdyksen lattialle. Haluaakohan se ulos, ajattelin. Käväisi se ulkona kuistilla juomassa. Palasimme takaisin sänkyyn. Ennen aamukuutta se tuli ihan liki kasvoja ja taas lähdimme ulos. En jaksanut siinä vaiheessa enää odotella, joten suljin oven ja kissa jäi ulos. Yritin vielä hetken verran nukkua.

Kuvat otin ihan ite. Pokkarikamera oli oikeassa kädessä. Hiukkasen haastavaa.

Töissä sitten valittelin miten yksi koukkuhäntä tuli sänkyyn enkä saanut nukuttua.
Vali vali... Oikeasti olin hiljaa sisälläni onnellinen.

Kalakissa. Ja James päällä joka säällä

Kävin tänään Kaupunginmuseossa näyttelyssä. Epookkinäyttely oli avoinna viimeistä päivää, ja sisäänpääsy oli ilmainen. Jo vuodenvaihteessa ajattelin että siellä on mielenkiinnosta käytävä. Siis tänään, viimeinen mahdollisuus, ja for free. Kukaan ei lähtenyt minulle kaveriksi. Ajattelin että olisi ollut kiva saada joku seuraksi, silloin olisi ollut mahdollisuus vaihtaa ajatuksia ja ihmetellä ääneen. (Ja erään toisen asian vuoksi. Kannattaa lukea juttu loppuun, asialle saa nauraa.) Muistelin että näyttelyyn olisi rakennettu ja sisustettu tavallisen kodin olohuone, 60-70 lukujen malliin. Oma ikäni alkaa vielä kolmosella, joten minullahan ei voi olla tietoa millaista elämä on neljäkymmentä vuotta sitten ollut. Mutta olin utelias.

Minua kiinnosti näyttely myös sen vuoksi, että nykyinen työpaikkani sijaitsee samaisessa rakennuksessa, missä ennen ommeltiin näitä Jameksia.
Museolla on neljä eri kohdetta. Ajattelinkin että onkohan näyttely näissä kaikissa? Mistähän pitäisi aloittaa? Saavuin Kaupunginmuseolle, ja seinässä luki: Tänään ilmainen sisäänpääsy. Eli sinne siis. Museolla oli yksi suuri näyttelyhuone missä oli vaatteita ja kuvia tehtaalta. Toisessa huoneessa pyörivät vanhat tv-mainokset. Kaupunginmuseon tarjonta oli pian ammennettu tyhjiin. (Tässä vaihessa olisi pitänyt alkaa raksuttamaan...)
Sisäänpääsyn yhteydessä oli myytävänä näyttelystä koottu kirja, normaalisti 25€, nyt tarjouksessa 15€. Samoin valkoiset t-paidat punaisella James logolla. Kaksi paitaa kympillä. Vain käteinen oli käypää valuuttaa. Iskin silmäni niihin paitoihin. Kukahan haluaisi toisen, sillä kahta en kaipaa. Soitto äidille, kiinnostaisiko? Kiinnosti. Joten painelin automaatille.
Sen jälkeen palasin museon pihalle ja ihastelin siellä olevaa veistosta. Todella viehättävä, ainakin minun mielestäni.

Anja Juurikkala: Kalakissa

Etsin kylttiä tekijästä ja teoksen nimestä. Minulla oli muistikuva tekijästä. Museonjohtaja Kari-Paavo oli vielä paikalla, ja kysyinkin teoksesta. Sukunimen olin muistanut oikein. Ihmettelin että miksi ei ole minkäänlaista laattaa mistä kävisi tekijä ilmi. Kari-Paavon vastaus oli että kyllähän kaikki tekijän tietävät. (Niin. Varmaankin paikkakuntalaiset. Minäkin muistin puolet oikein. Entäpä sitten ne ulkopaikkakuntalaiset?) Kari-Paavo kertoi vielä että Taidemuseon pihalla on toinen Juurikkalan museolle lahjoittama teos.
(Viimeistään nyt minulla olisi pitänyt aivoissa raksuttaa...)
Tein ostokset, olin haltioissani niistä, vaihdoin muutaman sanan vielä henkilökunnan kanssa ja kirjoitin nimeni vieraskirjaan. Poistuin paikalta. Vein toisen paidoista äidille. Samalla törmäsin kampaajaani, ja kerroin käyneeni näyttelyssä ja hankkineeni pari paitaa. Mainitsin, että ei ollut kovin ihmeellinen näyttely. Pääsin kotiin ja aloin miettimään. Niin. Missä se oli se 70-luvun olohuone? Ei se siellä kaupunginmuseossa ollut. Sen kiersin läpi. Avasin netin. Ja sitten ymmärsin. Olin käynyt vain yhdessä kohteessa. Kohteessa joka oli keskittynyt tehtaaseen ja sen tuotteisiin. Olin jättänyt käymättä Galleria Lambertissa. Siellä olisi ollut se olohuone, sekä sen ajan käyttöesineitä ja kuvia. Vieressä sijaitsevassa Taidemuseossa olisi ollut kuvataidetta ja designia. Välimatkaa olisi ollut peräti 200 metriä. Myöhäistä. Näyttely sulkeutui jo.
Mitä opin tästä? Ei pidä shoppailun antaa sumentaa järkeä. Ja kannattaa ottaa joku kaveri mukaan näyttelyyn, niin on toivoa että näkee enemmän.
Saa nauraa. Minäkään en voi muuta. Sanomattakin lienee selvää että hieman harmittaa. Joku oli tänään tyhmällä päällä:(

Ei mikään sylikissa

Viime viikolla pyykinkuivatusteline sanoi itsensä irti. Se romahti. Ja märät pyykit olivat lattialla. Kekseliäänä tyttönä korjasin sen ilmastointiteipillä. Ilmastointiteippihän sopii kaikkeen mahdolliseen. Lisäpisteet saanen teipin väristä. Se oli mustaa. Siis vielä monikäyttöisempää kuin se perinteinen hopeanvärinen. Mustasta teipistä kekseliäs askartelee vaikkapa tasselit burleskibileisiin, jos tarve vaatii(!) Unohdin sen rikkoutuneen pyykkitelineen kunnes pesin uudemman kerran pyykkiä. Onneksi torstaina alkoivat mammuttimarkkinat ja hain mammuttikaupasta uuden telineen kymmenellä eurolla. Telineestä tuli pyykkiteline numero kolme. Kodintarvikkeilla ja kodinkoneilla on kuitenkin se käyttöikänsä. Ne eivät kestä ikuisuuksia. Pyykinpesukonekin taitaa olla numero kolme. Imuri on pitänyt pintansa, tosin letku on vaihdettu ja sitäkin on paikkailtu sillä ilmastointiteipillä.
Mammuttikaupassa oli lastenosastolla tarjouksessa myös punaisia lipallisia pipoja. Semmoinenkin oli aivan pakko ostaa. Kolmella eurolla. Minulla on niin pieni pää, että lastenpäähineet sopivat aivan hyvin. Tosin tämä oli joustavaa mallia. Ja näytän se päässä ihan hölmöltä, mutta säännöt vaativat punaisen päähineen. Halusin jo fiilistellä tulevaa, ja esittelin päähinettä kissalle.

Mua ei sun pipot kiinnosta.

Tarkoituksena oli ottaa kissa syliin ja poseerata sen kanssa. Syliin ottaminen onnistui, mutta kissa ei todellakaan ole mikään sylikissa.

Onko tämä nyt aivan välttämätöntä?

Muutaman kerran olen nostellut sitä. Se ei tykkää olla sylissä. Pari kertaa on yritetty ottaa "yhteiskuvaa." Semmoista missä kissa olisi sylissä. Ei ole onnistunut.
Se ilmeisesti suostuu, vain jos sitä itseään huvittaa. Luokse se tulee kyllä, ja viereenkin. Joskus sängyssä kainaloon, ja se vasta ihanalta tuntuukin. Kissa tulee itse. Sitä ei voi pakottaa. Lahjontaa en ole vielä tämänkaltaisessa tilanteessa yrittänyt. Lieneekö tarvekaan. Täytynee kunnioittaa sitä. Jos ei huvita, niin ei sitten.

Nyt riitti tämä pelleily. Mä menen nyt!

Niin. Ensi viikonloppuna se sitten alkaa. Se hirvijahti.

Pientä iltapalaa

Eilen illalla kissa halusi ulos pihalle. Kutsuin sen huutamalla takaisin sateesta sisälle. Se tulikin. Ja turkki märkänä. Ja sillä oli nälkä. Iltaruoan paikka. Ruokin kissan, lautanen tyhjeni. Takaisin ulos. Itse painelin peittojen alle, varustautuneena kuumevesipullolla ja uutuuskirjalla: Leighton, Gage; Kuoleman huokaus. Kirjan päähenkilöä on tituleerattu Etelä-Amerikan Kurt Wallanderiksi. Aiemmin ilmestyneen luin vuoden tämän vuoden toisena päivänä, matkalla vierailulle TAYS:iin. Ja juuri mitään en kirjasta muista. Ajatukset olivat jossain muualla. Nyt siis uusi kirja.
Kello tuli kymmenen ja ajattelin kysyä kissaa sisälle. Jos sänky houkuttelisi.
Avasin oven pihavalon valaisemalle pihalle ja huusin: Myrsky! Myrsky! En tiedä onko ihan hölmöä huudella kissaa, mutta yleensä se tulee. Juoksujalkaa jos sataa, ja se saattaa komentaa siinä samalla. Nyt se tuli. Ei komentanut. Sillä oli suussa saalis. Äkkiä ovet kiinni ja kamera esiin.

Pakollinen poseerauskuva saaliin kanssa. Jäykkää.

Kylläpä olen ovela ja taitava saalistaja. Ja viekas.

Onko ihasteltu tarpeeksi? Joko riittää poseeraukset?

Ihastelin saalista ja kehuin kissaa siitä kuinka taitava se on. Ehkäpä saaliin tallentaminen muistikortille lämmitti sen mieltä. Kehujen jälkeen oli käytävä saaliin syöntiin.

Aloitanko tältä puolelta? Vai toiselta?

Tältä puolelta siis.

Rouskis ja maiskis.

Jäljelle jäi häntä ja suolia. Ja matto meni pyykkiin. Kissa lähti takaisin pimeälle ja märälle pihalle. Kiitti moi.