Kissa vai koira?

Kumpi onkaan saastaisempi elukka?
Tässä viittaan eiliseen postaukseeni. Ja siihen lauseeseen "Kissa on eläimistä saastaisimpia." Vastausta siihen kumpi on likaisempi, kissa vai koira, en pysty sanomaan. Mutta voin näyttää hieman molempien aikaansaamia kynnenjälkiä.

Myrsky pitää leipomisesta. Eilen se tuli vatsani päälle ja alkoi siinä leipomaan. Ja kynnet esillä, tietysti. Tekihän se hieman kipeää, mutta hellämielinen kun olen, en raaskinut ajaa sitä poiskaan.

Leipominen on kivaa, sen tietää Myrsky.

Aamulla huomasin että kissa oli saanut aikaiseksi pari pientä naarmua.

Naarmut tuskin erottuvat.

Mutta katsokaahan tätä seuraavaa kuvaa. Selässäni onkin mahdottoman suuri naarmu. Mikähän sen sai aikaiseksi?

Se oli karhukoiran kynsi. Ja pahaa jälkeä kynsi teki. Kumpi onkaan likaisempi elukka? Kissa vai koira? Mahdoton sanoa. Karhukoiralla on kuitenkin suuremmat kynnet kuin kotikissalla. Ja suuremmat voimat. Se saanee syvemmät naarmut aikaiseksi. Ja kumpi olikaan puhdistanut kynnenalusensa?
No ei tässä hätäpäivää. Tuskin kummatkaan naarmut tulehtuvat. Elämässä ja eläinten kanssa sattuu ja tapahtuu.

Mutta miten ihmeessä koiran kynnenjäljet päätyivät selkääni? Se on toinen juttu se. Ja tämä on kissablogi missä ei koirajuttuja kerrota. Täällä vaan ylistetään miten fiksuja ja ylivertaisia kissat ovat.

Kovaa peliä met(s)ällä

Tämä tarina löytyi sieltä Onnenpekka metsällä -kirjasta. Yleensä en lue mitään metsästysaiheisia kirjoja. Tietopohjaiset met(s)ästyskirjat ovat poikkeus. Ja tietysti lehdet. Tämä kenraalin kirja on ollut aika viihdyttävä. Mutta myös kiihdyttävä. Olen kyllä hillinnyt itseni, ja nostanut itseni erään asian yläpuolelle. Tai jäävännyt itseni. Tai ihan kuinka vaan. En jaksa hermostua. Tai en viitsi. Tai en halua. Ihmettelen vain syvästi. Ja kummastelen. Tämmöistä voi olla...

Varoitus: Seuraava tekstilainaus ei sovellu herkkähermoisille.
Kenraali kertoo pystykorvastaan, Urkista. Ja syksyn ensimmäisestä jahtipäivästä:
"Pysäköin auton ja päästin Urkin tutkimaan lähistöä. Tuskin sain haulikon autosta, kun takaa jo kuului haukku. Kas vain, sielläkö ne teerit ovatkin. Latasin haulikon ja lähdin hiipimään haukulle. Kymmenmetrisessä männyssä havaitsin mustan hahmon. Se oli liian iso teereksi. Metsokukkohan siellä istuu, ajattelin. Hienoa, että pääsen pudottamaan linnun haukusta nuorelle koiralleni heti metsästyskauden avajaisissa. Se tekee koiralle hyvää.
Tähtäsin tarkasti ja painoin liipasinta. "Miau", sanoi metso. Olinkin ampunut mustan kulkukissan! Enkä edes kissan vaan kissaa. Se oli vielä hengissä kun Urkki ryntäsi sen kimppuun ja lopetti sen maallisen vaelluksen.
Jatkoimme metsästystä. Iltapäivällä Urkin haku meni hieman veltoksi. Ajattelin, että se on väsynyt, olihan ensimmäinen jahtipäivä ja kuuma ilma. Palasimme Helsinkiin ja panin Urkin tarhaan.
Seuraavana aamuna se käyttäytyi kummasti, hyvä ettei purrut minua. Huomasin sen oikeassa etujalassa neljä pientä täplää. Olisikohan kissa ehtinyt purra Urkkia ennen kuolemaansa? Soitin eläinlääkärille. Hän kesti tuoda Urkin heti luokseen. Jos kissa pääsee puremaan, tulee varmasti tulehdus. Kissa on eläimistä saastaisimpia, ja sen puremasta tulee kahdenlaista myrkkyä. Lääkäri pani Urkin antibioottikuurille. Se toipui hiljalleen. Opin että kulkukissat pitää ampua niin, että ne kuolevat heti eivätkä pääse vahingoittamaan kotieläimiä." (Hägglund 2010)

(Saastainen eläinkö?)

Mitähän tuosta oikein ajattelisi? On se kumma että kissaviha elää vahvasti joissakin piireissä. Voikohan sitä perustella jotenkin?
Ja mistäkö tunnistaa kulkukissan? Ehkäpä parempi nimitys kulkukissalle olisi villiintynyt kissa. Semmoisiakin on, epäilemättä. Mutta tunnistaminen on vaikeaa. Villiintynyt kissa on kissa, joka hankkii kaiken ravintonsa luonnosta. Eikä ole tekemisissä ihmisten kanssa.
Pitäsikö minun nyt hillitä itseni, vai voisinko hieman avautua? Jos ihan pikkuisen vain kommentoin kenraalin tekosia. -Tulikohan se lajintunnistus tehtyä ihan tarkasti? (Metso olikin kissa.) Virheitä voi sattua, toki. Kukaan ei ole erehtymätön. Ja se oletettu metso, mikä olikin kissa, oli vieläpä kaikenlisäksi kulkukissa. Nopeasti on päätökset siellä met(s)ällä tehtävä, se on kyllä totta, mutta...

Tuon puremasta tulee kahdenlaista myrkkyä. Kannattaa siis varoa.

Sanoisinko vielä jotain? Laitan tämän tekstin julkaisuun ajastettuna, niin voin yön yli vielä miettiä ja mahdollisesti aamulla korjata/muuttaa tekstiä.
Niin. On se minullakin met(s)ästyskortti ja haulikko. Mutta en ampuile niitä kissoja, -kele!

Kynnetkin niiltä löytyvät.

  No, onnistuinhan minä sitten kiihtymään. Pahoittelut siitä.

Uusi, aivan oikea lelu!

Vihdoin ja viimein sain sen tehtyä! Ostin kissalle kaupasta lelun. Tähän mennessä lelut ovat olleet kertakäyttöisiä. Pitkiä heiniä, minkä päässä on tähkä, tai jyvärypäs tai miksikä sitä nyt nimitetäänkään. Kaikki elämäni kissat ovat rakastaneet leikkiä senkaltaisilla heinillä. Olisiko niin että niissä on "se juttu". Se juttu, että niitä voi, ja pitääkin aivan huoletta repiä ja purra, ja että ne ha-jo-a-vat. Kissa pääsee toteuttamaan itseään.
Yhden lelun olen itse viritellyt. Sitonut narun kepinpäähän, se on ollut melko toimiva ja suosittu. (Ja sitä on ollut helppo laiskan heilutella.)
Olen jo pitkään tiennyt millaisen lelun hankin. Kyseisiä leluja olen Vilmalle ostanut pari kappaletta. Ja Vilma on ollut aivan rakastunut niihin. Pieni epäilys minulla kyllä oli. Jospas Myrskyllä on ulkona niin paljon virikkeitä ettei sitä mitkään huiskat kiinnosta, oli huiska sitten miten violetti hyvänsä. Jospas sisäkissat tarvitsevat enemmän virikkeellisiä leluja koska joutuvat neljän seinän sisällä elämään? Mietin myös lelun kestävyyttä. Myrsky on melkoisen raju leikeissään. Ja kissa on heti niin tosissaan ja hyökkäävä. Että kestääköhän se lelu?

Ai mikä tuo? Pitäisikö olla kiinnostunut?

Se siitä sitten. Yritys hyvä kymmenen. Ehkäpä leikki tuon huiskan kanssa maistuu sitten talvella kun kissa oleskelee enemmän sisätiloissa ja sitä kenties alkaa kyllästyttämään.

Moggy Monday

On se niin epäreilua. Minä joudun (pääsen) lähtemään töihin, ja kissa saa jäädä petiin.

Olisin minäkin voinut jäädä vielä hetkeksi...

Kissan tavarat Del 2

Kissalla on ruokalautasia vaikka muille jakaa. Intouduin ostamaan niitä kirppareilta ja antiikkiliikkeistä. Siis semmoisia keraamisia pikkulautasia. Ei mitään muovisia. En yhtään tykkää muovitavaroista. En halua omistaa yhtään muovihenkaria, enkä halua että ruokavälineitä säilytetään muovisissa lokeroissa. Olosuhteiden pakosta minun on kuitenkin käytettävä muovisia eväsrasioita. Mutta kissalle en muovin päältä tarjoa mitään. Parhaimpia ovat semmoiset lautaset missä on hieman syvyyttä. Silloin on toivoa ettei kaikki ruoka ole pitkin lattioita. Kauhean siististi se ei syö. Minulla onkin hankintalistalla alusta ruokakupeille. Ja se voisi olla sitten muovinenkin... Sillä semmoinen olisi helppo pitää puhtaana. Sitä oikeaa odotellessa, täytyy pyyhkiä lattiaa. Ja mattoa. Kun sitä ruokaa saattaa kulkeutua sinne matollekin. Tähän täytyy todeta että koirat ovat siistimpiä syöjiä kuin kissat. Ne nuolevat ruokakupin puhtaaksi ja korjaavat ruoantähteet ja murut pois lattialta.

Pikkulautanen poikineen.

Ai ei ole ruoka pitkin lattioita?

Kissan tavaroiden joukossa oli metallinen juomakippo, ja ostin toisen samanlaisen. Kun toinen on käytössä, toinen on huilivuorossa. Kumma kyllä, vettä kissa ei pikkukupista juurikaan nyt juo. Ulkona sillä on tarjolla kolme vesiastiaa. Tai se on ominut yhden ämpärin omaan käyttöönsä. Kuistille joku unohti purkin ja siihen on nyt kertynyt sadevettä. Ei sitä purkkia oikein viitsi poiskaan enää siirtää. Kuistin pöydällä sillä on yksi oikea vesikuppi. Kuninkaallinen sellainen.

Kunkun kuppi.

Sillä kuka on kuningas talossa? Kuka saa kuninkaallisen kohtelun? Ja kuka pääsee sänkyyn nukkumaan?

Kuka on kunkku?

Onko Myrskyn merkki lihonut?

Kysyi isäni minulta tässä päivänä muutamana. Hänellä oli taka-ajatuksena ottaa selville että onkohan matokuuri tepsinyt. On kissa ehkä hieman lihonut. Ainakin luulen niin. Myrsky oli melkoisen hoikassa kunnossa kun se muutti tänne sijaiskotiin. Itse olen mieltynyt pulskiin ja hyvinvoiviin ja suuriin kissoihin. Ja Myrsky oli poikkeus siinä suhteessa. Kissa tuntui kovin pieneltä ja laihalta. Kun sitä silitti selästä, hännän luona tuntui ihon alla kaksi luun päätä. Olisivatkohan lonkka/lantioluun päät?

Tätini päivitteli heinäkuun puolivälissä kun hän kävi kylässä että miten kissa onkaan laiha! "Täällähän ihan luut tuntuvat!" (Heidän kissansa on kookkaampi.) Samoin veljeni päivitteli elokuun alussa että onpa melkoisen hoikassa kunnossa oleva kollikissa. Nämä olivat siis vieraiden mielipiteitä.
Viime kuussa Myrskyn oikean perheen jäsen kävi täällä, ja hän oli sitä mieltä että kyllä kissa on hieman lihonut.

Jipii! Matokuuri on tehonnut. Tai siis se ensimmäinen kuuri ilman tehostusta. Ja se toinen, tehostuksen kanssa. Eli yhteensä kolme matokuuria on mennyt. Tosin vieläkin lonkka/lantioluun päät tuntuvat silittäessä, mutta eivät niin paljon kuin toukokuussa.

(Kalansilmäobjektiivi pulskistaa kenet tahansa.)

Kissan ruokahalukin vaihtelee melko paljon. Välillä tuntuu ettei sille mikään riitä. Varsinkin niinä päivinä kun sille antaa märkäruokaa. Pian heti perään on mentävä tankkaamaan lisää kuivamuonaa. Kuivamuonaa sille onkin koko ajan tarjolla. Tosin, jos vaikuttaa siltä ettei sille ruoka oikein maistu, herää epäilys, että mitähän se on oikein saanut saaliikseen ja syönyt suihinsa?

Kissa pöydälle

Eilen jo pohdin asiaa. Onko kissa erakoitumassa? Kun sille ei seura tunnu kelpaavan. Tänään aamulla se käväisi alakerrassa, paineli ruokakupille ja takaisin yläkertaan nukkumaan. Eikä edes käynyt keittiössä. Vaivaako sitä joku? Onko sillä jotain hampaankolossa?
Aamulla avauduin siitä äidilleni. Ole huoleti, hän vastasi. "Semmoisia ne kissat välillä ovat. Vilmakin on välillä outo." Ei vielä riittänyt että kevensin sydäntäni äidille.
Kävin hierojalla, ja varoen utelin häneltä että onko tämä semmoinen paikka, kuten esimerkiksi kampaaja, missä ihmiset avautuvat? Ja kuulemma paikka on semmoinen. Hieroja ei itse oikein käsittänyt miksi niin on, ja samaan hengenvetoon hän totesi olevansa niin huonomuistinen, ettei jaksa mielessä pitää muiden ihmisten ongelmia. Seuraavaksi hän kysyy nauraen että haluaisinko minä keventää sydäntäni?
Kyllä, vastasin. "Se on tuo kissa minkä käytös ihmetyttää."
Annan tilannekatsauksen. Ja jopa paljastan että olen miettinyt onko meidän kuherruskuukautemme ohitse? Jostain olen kuullut että suhteessa ensimmäiset sata päivää ovat yhtä hullaantumista, ja sen jälkeen putoavat ruusunpunaiset silmälasit silmiltä. Ja silloin sitä näkee toisen aivan oikeassa valossa. Kissa on ollut talossa kohta 16 viikkoa, ja se on yli sata päivää.
Tietääkö kissa nyt arvonsa? Se on kyllä saavuttanut paikkansa. Eikö se viitsi enää olla kohtelias?
Se on huomannut että palvelu pelaa. Ruokaa on tarjolla, ja sänkyynkin se pääsee.
Vai johtuuko kaikki tämä syksyisen märästä säästä? Että mikään ei huvittaisi. Vaivaako sitä syysmasennus?

Hieroja on koiraihmisiä, ja sanoo ettei oikein tuosta kissan sielunelämästä ymmärrä. Kissahan ei ole laumaeläin, hän toteaa. Hierojan neuvo on kysyä kissalta että onko kaikki ok? Että vaivaako joku?
Näin olin itsekin ajatellut tehdä. Kissa täytyy nostaa pöydälle, ja kysyä siltä.

Kuvan juliste on jääkaapin ovessa, se taitaa olla jonkun puolueen nuorisojärjestön mainos. Sosialisoin sen itselleni muutama vuosi sitten bussipysäkin ilmoitustaululta. Viis puolueesta, mutta kuva on hieno, ja iskulause sopiva moneen tilanteeseen.

Illalla tulen kotiin, ja jo pihalla huudan Myrskyä. Ilokseni se tulee piharakennuksesta häntä pystyssä ja juoksujalkaa luokseni. Mikään ei ole vialla. Vietämme pienen leikkituokion. Ja taas kerran pohdin että sille täytyisi ostaa joku oikein hieno lelu kaupasta.

Kaikki ok.

Ollaan kavereita. Ja samiksia. Minullakin on raitaa yllä.

Ei siis tarvinnukaan nostaa kissaa pöydälle. Mutta semmoinen kannattaa tehdä jos asia vaivaa. No huh, huh. Täällä joku jo alkaa jakamaan neuvoja ja elämänohjeita. Hei haloo! Ei täältä blogista mitään elämänohjeita eikä -viisauksia tule. Tämä on ihan vaan kissablogi. Piste.
Laitetaan loppuun vielä yksi kissankuva jottei mene aivan turhanpäiväiseksi höpinäksi.

Ai kissa pöydälle vai? Sängyssä on kyllä mukavampi tuumii Myrsky.