Syksyn satoa ja omenavaras

On se syksy oikeasti tulossa. Viime viikolla piti lämmittää takkaa pari kertaa. Ja ihme ja kumma. Se veti. Tai sitten sitä on jo niin vanha tekijä takan kanssa että tietää kaikki niksit. Torstaina keräsin ensimmäiset ja viimeiset viinimarjat pensaista. Viinimarjapensaat eivät oikein menesty. Mutta ei se harmita, enkä oikeastaan jaksa paneutua asiaan. Veikkaukseni kuitenkin on, että ne saattavat olla liian varjoisassa paikassa.

Punaisia ja vaaleita.

Toisaalta, en omista mehumaijaa enkä juo mehuja kuin äärimmäisen harvoin. Mutta jos yhden piirakan saan marjoista tehtyä, olen tyytyväinen.

Mukaan laitoin vaaleita karviaisia.

Karviaispensas taitaakin olla ainoa marjapensas mikä voi hyvin. Sitäkään en hoida mitenkään. Hillo saattaisi olla hyvää, mutta en ole hillonkaan perään. Parhaimmillaan karviaiset ovat suoraan puskasta suuhun pisteltyinä.
Omenapuita on moneen lähtöön. Niitä ylisuuriksi kasvaneita.

Olisipa näin.

Tai onhan se juuri näin. Hetken aikaa. Muumiotauti tekee edelleen tuhojaan.

Kissaakin harmittaa.

Vielä enemmän sitä harmittaa omenavaras. Tai ehkä enemmänkin minua. Tänäänkin tuli orava hyppien puiden oksia pitkin, takapihalta. Poikkesi puussa ja toisessa. Irrotti puusta omenan ja oli olevinaan ovela ja vei sen jemmaan. Pihakoivuun korkealle.

Kurren kätkö korkealla.

Sanoin kissalle että saa luvan saalistaa kaikki oravat pihalta, jos vain suinkin mahdollista.

Mielenkiintoa oravia kohtaan sillä riittää.

Ja tänään kun tulin töistä kotiin, rappusilla oli herkkutatteja ja kissa odottamassa.

(Huomaa taka-alalta lähestyvä kissa.)

Mahdottoman suuria ja houkuttelevan näköisiä. Harmi vaan, että olivat kovin matoisia.

Ei kissan makuun. Ei sitten ollenkaan.

Vaikka paljon piti karsia, niin niitä riitti pannuun ja uuniin. Ja saan vielä huomennakin evääksi. Kissallekin oli tarjolla special meal. Herkullista hyytelöä. Jos totta puhutaan, minulle tuli (ja tulee) huono omatunto kun ostan irtokarkkia. Kissakin on ansainnut aina välillä jotain hyvää.