sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Mitä kuuluu kissoja jahtaavalle karhukoiralle?

Alkukuusta kerroin karjalankarhukoirasta mikä tapasi kissan ja ajoi sen puuhun. Pari viikkoa tapauksen jälkeen hirvijahti oli käynnissä taas samaisella alueella. Ensin ajo alkoi lupaavasti. Molemmat koirat, karhukoira ja jämtlanninpystykorva lähtivät metsään etsimään hirviä. Jonkin ajan kuluttua kuului haukku. Jämpti oli löytänyt jotain. Karhukoira lähti samoilla apajille. Koiranohjaajat kertoivat tilanteesta muillekin. Kuulosti siltä että siellä on hirvihaukku. Mutta mitä se hirvihaukku sitten tarkoittaa?

"Karjalankarhukoira on riistaa haukkuva ja sen pysäyttävä metsästyskoira. Se ilmoittaa riistan haukkumalla, mutta ei muuten hauku turhia metsästäessään. Koira pitää riistan paikoillaan haukkumalla ja juoksemalla edestakaisin eläimen ympärillä, kunnes omistaja ehättää paikalle. Se voi pitää riistan aloillaan hyvinkin pitkiä aikoja."

Lisää ylistystä karhukoirasta ja sen ominaisuuksista voi lukea täältä.


Karjalankarhukoira Jalo kurkistelee.
Koiranohjaaja lähti etenemään haukkua kohti. Haukulle on noustava äänettömästi ja varoen. Tuulensuuntaa ja maastonmuotoja on käytettävä hyväksi. Kohtisuoraa haukkua ei voi rymistellä. Toiveet olivat korkealla. Koirat haukkuivat kiivaasti, odotukset nousivat vielä korkeammalle. Jännitys oli huipussaan. Haukku pysyi paikoillaan, tienoolla ei pitänyt olla supikoiran pesiä. Siellä saattaisi olla se juuri se suuri sonni, mistä jokainen sarvienperään oleva metsästäjä haikailee. Porukka oli passissa ympärillä, toinen koiranohjaajista lähellä.
Kuinka siinä sitten kävi? Jämpti oli tosiaankin löytänyt nelijalkaisen metsäneläimen, se juoksenteli kivikasan ympärillä ja haukkui välillä. Vaikutti siltä että se oikein yllytti karhukoiraa. Karhukoirakin oli keksittynyt tilanteeseen. Sillä oli pää suuressa kivenkolossa ja se haukkui kovaa. Kiven alla ei suinkaan lymynnyt hirvi, ei edes pieni sellainen. Vaan mäyrä. Tuttavallisemmin metsäsika. Joten se siitä suuresta sonnista.
Mäyrät ovat melkoisen ärhäköitä elukoita. Niillä on pelottavan pitkät ja voimakkaat kynnet. Tapahtumapaikalla oli veriroiskeita. Ilmeisesti oli otettu yhteen. Olivatko veriroiskeet peräisin jämptistä, karhukoirasta vai mäyrästä? Asia jäi sillä hetkellä arvoitukseksi.

Ajo jatkui. Kaiken tämän kommelluksen jälkeen karhukoira löysi kuin löysikin hirven. Hirven perässä se ei kuitenkaan jaksanut loputtomiin juosta, sillä se ei päässyt hirven edelle ja saanut sitä pysäytettyä. Koiranohjaaja oli keskellä metsää ja tarkkaili gps:n avulla koiran liikkeitä. Koira palaili jälkiään pitkin takaisin. Ilmeisesti se muisti edelliseltä kerralta sen helpon kohteen. Sen talon, minkä pihalla oli kissa, ja minkä kissan se ajoi puuhun. Voi noloa, taas kerran! Jalo näytti viihtyvän pitkän aikaa pihassa.
Koiranohjaaja oli laittanut puhelimen äänettömälle lähestyessään haukkua, joten hän ei kuullut puhelimen soittoa. Vasta makkaratulilla hän huomasi yhden puhelun tulleen. Kissatalosta oli soiteltu...

Voi Jalski minkä taas teit!
Talon isännällä oli ollut asiaa. Isäntä oli ilmoittanut että Jalo oli pyörinyt pihalla pitkän aikaa. Töissä se oli näyttänyt olevan koska sillä oli gps-panta kaulassa, ei se ollut karkuteillä. Koiranohjaaja kysyi että oliko koira ollut siellä pahanteossa? Ei kuulemma ollut, kunhan oli ihmetellyt ja kummastellut. (Tai sitten talon kissa oli kiivennyt taas puuhun karkuun talon väen sitä huomaamatta.) Koira oli viimein itsekseen lähtenyt pois pihalta. Koiranohjaaja antoi isännälle seuraavanlaiset ohjeet: "Jos se vielä tulee sinne, niin anna sille niin paljon kyytiä että se tajuaa lähteä pois pihasta, eikä ikinä eksy sinne enää!"

Päivän toiseen ajoon lähtiessä huomattiin että Jalo lipoo kielellään kuonoaan. Kuonossa oli verinaarmuja. Se oli ottanut mäyrältä pataan. Mitä tästä opimme? Ei kannata haukkua mäyrää eikä varsinkaan työntää kuonoaan sen kynsien lähettyville. Ja ne kissat on jätettävä rauhaan! Karhukoiralla on vielä paljon opittavaa metsästyksestä ja kaikesta muustakin. Muistona tästä episodista sillä on kuonossa pari arpea.

9 kommenttia:

  1. Voi voi. Onneksi Jalolla on pitkä kuono niin se ottaa vastaan pahimmat raapaisut sekä mäyriltä että mahdollisesti kissoilta, ettei osu vielä arempiin paikkoihin.
    Kun olin pieni, kävimme siskoni kanssa ulkoiluttamassa lähellä asuvan vanhan rouvan vanhaa Blackie-karjalankarhukoirarouvaa. Se oli oikein sympaattinen ja kaunis koira.

    VastaaPoista
  2. Jalo on aika kova jätkä. Onneksi sitä ei paljon naarmut haittaa. Arpia kasvoihin se on saanut aikaisemmin tappelusta supikoiran kanssa, ja piikkilankakin on sen otsaan repäissyt vekin.

    Oliko Blackie mustavoittoinen väritykseltään?

    VastaaPoista
  3. Toivottavasti Jalo jättää kissat kuitenkin rauhaan.
    Vanhemmillani oli aikoinaan kaunis ja kaikin puolin ihana karjalankarhukoira Soli - siksi minullekin se paras koira:)

    VastaaPoista
  4. Kiva kuulla että muillakin on kokemuksia karhukoirista:) Ne ovat ehdottomasti parhaita kotimaisia koiria IMHO. Minäkin toivon että se jättää kissat rauhaan. Ja minulla onkin vakaa usko Jaloon. Se on kasvaessaan koko ajan viisastunut.

    VastaaPoista
  5. Blackie (tai kuten sen tietysti pienenä kirjoitin Bläki) oli tosiaan pääosin musta. Mulla on valokuva-albumissa siitä joku kuvakin, senhän voisi skannata jokku kerta kun ehtii. Ja minusta se oli myös aika matala. Ainakin verrattuna saarinaapureideni entiseen Vikiin, joka oli paljon Jalon näköinen ja aika kookas uros.
    Tutustuttuani lapinporokoiriin pidän kovasti niistäkin, muuten koirarotusuosikki on varmaan bordercollie (mustavalkoinen rulettaa näköjään!)

    VastaaPoista
  6. Saila: Borbercollie! Ne ovat ilmeisesti aika älykkäitä. Ja ilman muuta karhukoiramuistoja blogiisi jos suinkaan mahdollista! Rotumääritelmän mukaan karhukoirien pitäisi olla melkein neliömäisiä, rungon pituus vain hieman korkeutta suurempi. Narttukoirathan ovat pienempiä. Jalo on kookas poika, korkeudeltaan jo melkein ylimittainen. Ja sillä on pitkät raajat. Se ei ole niin neliönmallinen kuin pitäisi. Yhtäkaikki, tykkään siitä ihan älyttömästi. Ja parasta Jalossa on, että se tykkää kaikista ihmisistä, se haluaisi olla kaikkien kaveri.

    VastaaPoista
  7. Jep, karjalankarhukoiralla on todella hienoja ominaisuuksia. Komea rotu ja rodulla komea nimi. Oton matte tutustui pikkutyttönä kesälomillaan karjalankarhukoira Retuun. Retu oli kuulemma metsällä superitsenäinen ja peloton. Omassa pihapiirissä Retu oli todella ihmis- ja lapsirakas ja iloisen kärsivällinen. Retu oli just tuon rotumääritelmän mukaisesti "neliömäinen", rintakehä oli hyvin voimakas, häntä kippuralla, väriltään pääosin musta, rinnassa ja vatsassa oli valkeat "tähdet". Itselleni jäi sellainen mielikuva, että karjalankarhukoirat olivat suosittuja karjalais/kannakselais/evakkotaustaisissa perheissä. Retun kotipaikka oli Virolahdella Suomenlahden rannalla ja lähellä rajaa. Karjalankarhukoiran lisäksi myös seiskarinkoirissa on hohtoa. Seiskarinkoirat olivat Seiskarin saaren oma hylkeenpyyntiin erikoistunut rotu, joka virallisen tiedon mukaan hävisi sukupuuttoon toisen maailmansodan mullistuksissa. Seiskarin saaren evakuoinnissa sodan aikana virallinen ohjeistus oli, ettei koti- tai hyötyeläimiä saanut ottaa mukaan. Perimätieto kertoo, että sääntöä rikottiin; seiskarilaiset tyypillisinä itsenäisinä ja itsepäisinä saarelaisina antoivat piut paut viranomaismääräyksille ja salakuljettivat hyljekoiriaan mantereelle, mm. Virolahdelle. Seiskarinkoirarotua on viime vuosina "rekonstruoitu", mutta varmaa tietoa ei ole säilyikö mitään alkuperäisistä seiskarilaisten koirien sukulinjoista.

    VastaaPoista
  8. Mäyrä ja supihaukut ovat ikäviä, eikä niistä ole kunniaksi: turpaan tulee eikä metsämieskään kiittele, vaikka kuinka hienosti haukkuisi!

    Jalo on komea poika. Eivät ne arvetkaan noin komeata rumenna, charmi vaan lisii etenkin, jos luonne on noin hieno ja ihmisystävällinen kuin kommenteissa kerroit. Tuota kaveria tekisi mieli kunnolla pörröttää! :)

    VastaaPoista
  9. Otto: Itsenäisiä ja pelottomia hyvinkin. Ja varsin kovapäisiä, ainakin urokset. Mutta hyvällä tavalla. Seiskarinkoirat olivat ihan uusi tuttavuus minulle. Kävin tutustumassa Seiskarinkoirakerhon sivuilla. Melkoisen sitkeitä ja hienoja kavereita tuntuvat olevan. Toivottavasti koirakanta saadaan elvytettyä.

    Ella: Lisätään tähän mäyrä-supi repertuaariin vielä kettu ja jänis:D Jänisajo ei onneksi Jaloa suuremmin kiinnosta, mutta ketun perässä se saattaa juosta ihan liiallisella innolla:/ Hevosia ja lypsylehmiäkin se on intoutunut haukkumaan. Ja turpaan tulee niistäkin haukuista. Grrr
    Välitän Jalolle kehusi. Täytynee kohta perustaa fanikerho Jalskille kun sitä noin paljon kehutaan:D

    VastaaPoista

Sijaiskoti kiittää kommentistasi!