Riistamailta

Tämä tarina on tosi. Ja itseasiassa se tapahtui jo yli kuukausi sitten, elokuun ensimmäisinä päivinä. Olen miettinyt että voinko siitä kirjoittaa tänne. Olen siitä kyllä monelle jo kertonutkin. Mutta voisiko siitä julkisesti kertoa täällä kissablogissa. Ajattelin että kyllähän kissojen omistajat ymmärtävät tämän alkukantaisen saalistusvietin. Mikä löytyy kyllä sisäkissoiltakin. Sisäkissat vain toteuttavat sitä leikin muodossa. Pehmoisilla ei-elävillä leluilla. Leluilla millä voi leikkiä monet leikit.
Ajattelin että jos muut kertovat asiasta, niin kyllä sitten minäkin. Naukulassa asuu suuri saalistajatar. Saaripalstalla taasen suuri saalistaja. Vaikuttaa siltä, että kissanomistajat, siis aivan kaikki kissanomistajat edellä mainittujen lisäksi ovat ylpeitä kissojensa saalistustaidoista ja saaliista sekä saalismääristä.

On elokuun alku. Puissa on jo/vielä omenia jäljellä.

Jo toukokuussa Myrsky aloitti met(s)ästelyn. Ensin kuistin matolta löytyi pikkujyrsijän suolisto. Jaahas, kissa on saanut saalista. Näin oli tyynesti todettava. Myrskyn omistaja kertoikin että kissa saattaa sitten tuoda saaliinsa näytille. Tämä oli ihan tuttua minulle. Elämääni on kuulunut kolme + yksi kissaa ennen Myrskyä, joten en ollut kauhistunut. Sitten se tapahtui toistamiseen. Hiirijahti saatiin talteen ihan elävänä kuvana. (Tarkemmin sanottuna kissa kierteli karviaispuskaa missä hiiri lymysi.) Kesäkuussa tuli ensimmäinen orava. Olin aamulla lähdössä rullaluistelulenkillä, kissa tuli pihalta sisälle, ylpeänä kuin mikä, ja orava roikkui suussa. Silloin käväisi mielessä. Tuokohan se joskus jotain suurempaakin?

Kissa vahtaa silmä kovana syreenipuskaa. Siellä se saalis on.

Näillä kulmilla on paljon rusakoita. Ainakin kolmena kesänä rusakko on tehnyt poikasensa pihapiiriin. Siinä juhannuksen tienoilla. Ensimmäisellä kertaa ihmettelimme että mikä pitää noin karmeaa ääntä? Onko se lintu? Seurasimme tilannetta, ja huomasimme että harakka kiusaa orpoa rusakonpoikaa. Ja pikkupupu huutaa peloissaan, kuin syötävä. Ja sitähän se melkein olikin. Soitin hädissäni päivystävälle eläinlääkärille että mitäs nyt, kuinka pitää toimia? Rusakonpoika on joutunut eroon emostaan. Lääkäri oli tyyni, ja antoi seuraavat ohjeet. Rusakonpoikaa ei kannata ruokkia. Se menehtyy ihmisen hoidossa. Paras oli siirtää se johonkin puskaan, pois sitä häiritsevän linnun näkyviltä. Tavoitteena olisi että emo tulisi takaisin hoivaamaan sitä kun tilanne rauhoittuu. Ei ole tietoa kuinka pojan sitten loppupelissä kävi. Kasvoiko se täyskasvuiseksi.
Seuraavana kesänä huomasimme taas rusakonpoikia. Nyt niitä oli kolme kappaletta. Vintiltä löytyi puinen pilkillä käytettävä kotelo, sinne siirsimme pienet kämmenelle mahtuvat pojat. Ja annoimme olla rauhassa. Poikia oli myös viime vuoden kesäkuussa. Istuin pihalla lukemassa ja huomasin rusakon kököttävän sireenipuskassa. Keskellä pihaa! Mitä se siellä oikein tekee? Pitkäkorvan pompittua pois paikalta, kävin katsomassa. Kolme pientä poikaa pusikossa. Hipsin hiljaa pois paikalta.

Vaikuttaa siltä että tämä piha on hyvä mesta pupuille. Mitä sitten jos kissa tuo joku kerta jäniksenpojan? Kuinka osaan sitten siihen suhtautua? Juhannus meni, samoin kesäkuu. Myös heinäkuu. Kesän kuluessa huomasin että Myrskyllä on jahtivaja syreenipuskassa. Sieltä olen löytänyt kaksi oravanhäntää.

Kohti jahtivajaa.

Vai olisiko oikeampi nimitys lahtivaja? En osaa sanoa. Kenraalin kirjassa eräs luku käsitteli asiaa. Siis ahti ja vai jahti? (Mutta asiaa ei käsitelty vajan, vaan metsästyksen kannalta.) Minä ajattelen niin että tilanteen mukaan. Jahtivaja siinä vaiheessa kun kokoonnutaan jahtia varten. Lahtivajaksi se muuttuu siinä vaiheessa kun saalista käsitellään. Pahoittelut sivujuonteesta, nämä eivät ole oleellisia juttuja tässä tarinassa.

Eräänä iltana ihmettelin kun kissa oli hieman omituinen. Se kierteli pitkin pihaa. Kävin lähikaupassa, (mikä on kaikenlisäksi lähellä) ja ostin sille kissan nameja, mistä se pitää. Ne eivät oikein uponneet. Ihmettelin kovasti. Ja viimein selvisi syy. Kävin kurkkaamassa syreenipuskaan. Siellä se oli. Pupupaisti.

Pupupaisti.

Puoliksi syötynä, ja raakakypsymässä. Tyrmistys oli melkoinen. Rusakonpoika. Ei enää pieni, mutta ei vielä täysikasvuinenkaa. Melkeinpä kissankokoinen. Todennäköisesti tämän kesän poikasia.
Ei liene poikkeuksellista jos kissa saalistaa rusakon. Meillä oli töissä työharjoittelija Sotkamosta, hän kertoi että heidän kaupungista maalle muuttanut kissa raahasi eräänä päivänä jäniksen kotiin. Ja olen kuullut kissojen saaneen saaliiksi heinäsorsiakin.
Nyt se oli sitten se pupun vuoro. Tunteeni olivat hieman ristiriitaiset. Pupu.
Kissa vahtasi koko illan syreenipuskaa. Välillä se pistäytyi siellä ja rouskutti saalistaan lisää.

Horisontti päin honkia, mutta olin järkyttyneessä mielentilassa.

Ilta pimeni, kissa ei malttanut jättää saalistaan. Kaksi päivää se sulatteli pupua ja oli pullean tyytyväinen. Kaverini kertoi että hänen kissansa, pupun syötyään, vietti viikon verran äidin ruusupuskan alla sulatellen pupua. Niin. Minulla on mennyt enemmän kuin kaksi päivää asian sulattelemiseen. Se onkin asenteesta kiinni, siis suhtautuminen asiaan. Metsästys on metsästystä. Oli metsästäjänä sitten kissa kynsineen ja hampaineen tai ihminen haulikon kanssa. Lähtisin minäkin jänismetsälle, jos saisin mahdollisuuden. Mutta sitä miettii kuitenkin. Kissa tappoi pupun.

Olisiko pitänyt jättää tarina kertomatta? Kertokaa ihmeessä. Olen miettinyt ja pohtinut tämän kertomista kauan.