Pientä iltapalaa

Eilen illalla kissa halusi ulos pihalle. Kutsuin sen huutamalla takaisin sateesta sisälle. Se tulikin. Ja turkki märkänä. Ja sillä oli nälkä. Iltaruoan paikka. Ruokin kissan, lautanen tyhjeni. Takaisin ulos. Itse painelin peittojen alle, varustautuneena kuumevesipullolla ja uutuuskirjalla: Leighton, Gage; Kuoleman huokaus. Kirjan päähenkilöä on tituleerattu Etelä-Amerikan Kurt Wallanderiksi. Aiemmin ilmestyneen luin vuoden tämän vuoden toisena päivänä, matkalla vierailulle TAYS:iin. Ja juuri mitään en kirjasta muista. Ajatukset olivat jossain muualla. Nyt siis uusi kirja.
Kello tuli kymmenen ja ajattelin kysyä kissaa sisälle. Jos sänky houkuttelisi.
Avasin oven pihavalon valaisemalle pihalle ja huusin: Myrsky! Myrsky! En tiedä onko ihan hölmöä huudella kissaa, mutta yleensä se tulee. Juoksujalkaa jos sataa, ja se saattaa komentaa siinä samalla. Nyt se tuli. Ei komentanut. Sillä oli suussa saalis. Äkkiä ovet kiinni ja kamera esiin.

Pakollinen poseerauskuva saaliin kanssa. Jäykkää.

Kylläpä olen ovela ja taitava saalistaja. Ja viekas.

Onko ihasteltu tarpeeksi? Joko riittää poseeraukset?

Ihastelin saalista ja kehuin kissaa siitä kuinka taitava se on. Ehkäpä saaliin tallentaminen muistikortille lämmitti sen mieltä. Kehujen jälkeen oli käytävä saaliin syöntiin.

Aloitanko tältä puolelta? Vai toiselta?

Tältä puolelta siis.

Rouskis ja maiskis.

Jäljelle jäi häntä ja suolia. Ja matto meni pyykkiin. Kissa lähti takaisin pimeälle ja märälle pihalle. Kiitti moi.