Rohkea rokan syö

Hain eilen marketista kissalle niitä katkarapuja. Katkaravut tuntuvat olevan monen mirrin makuun. Naukulassa herkutellaan katkiksilla, myös vanhempieni Vilma-kissa nautiskelee niistä. Keskiviikkona kyselin tarkemmin katkarapujen tarjoamisesta. Äitini sulattaa katkaravut mikrossa ja huuhtelee ne sen jälkeen. Isäni tyyli on sulattaa ne lämpimässä vedessä. Samalla suolan määrä laimenee. Intoa puhkuen menin kotiin, kissa olikin pihalla ulkoilemassa. Tohkeissani painelin sisälle, kissa tuli perässä. Otin lautaselle kymmenkunta katkarapua, käytin niitä mikrossa ja huuhtelin ne. Kissa seurasi tarkkaavaisena touhujani. Jos otan kaapista pikkulautasen, se tietää että seuraavaksi on vuorossa special meal. Näin sen piti ollakin.

Kuvasta voisi päätellä että kissa on nauttinut herkullisen aterian.

Kelpasivatko katkaravut? Aivan oikein. Pätkääkään ne eivät kissaa kiinnostaneet. Missä vika, mitä tein väärin? Masentavaa. Onko vika minun pöperöissäni vai onko kissa jotenkin valtavirrasta poikkeavaa sorttia?

Ensin ajattelin viedä loput katkaravut Vilmalle, mutta sitten ne tulivatkin syödyksi. Itse olen allerginen kalalle, ja katkaravut, eiväthän ne kalaa ole? Nehän ovat äyriäsiä. Ja se on aivan eri asia kuin kala, eikö? Kaksi kertaa olen aikuisiälläni syönyt kotimaisia rapuja. Niistä en allergiaoireita saanut. Katkarapuhan on melkein sama asia kuin kotimainen rapu? Oli niin tai näin, loput katkaravut sulatettiin, keitettiin löysä muna ja ne kasattiin yhdessä salaatin ja majoneesin kera vaalealle leivälle.

Iltapala: Kissan katkaravut ja käännöskirjallisuutta.

Allergiaoireita en saanut, mutta en aio enää ostaa katkarapuja. En kissalle, enkä ihmisille sillä majoneesi ei ole kovin terveysvaikutteinen ruoka. Kaloreitakin siinä on enemmän kuin laki sallii, vaikka kyseessä olisi kuinka kevytversio.