Naapurin pikkuinen

Mitä kuuluu naapurin kissanpennuille? Ensimmäisen kerran kävin katsomassa niitä elokuun alussa. Kovin olivat pieniä rääpäleitä silloin. Elokuun puolivälissä olivat kasvaneet jo huimasti. Naapurissa käyminen on jäänyt, en ole viitsinyt tuppautua kyläilemään. Monesti kissanpennut ovat käyneet mielessäni. Viime viikon perjantaina oli lämmin ja aurinkoinen ilma, lämpötila kohosi jossain päin Suomea yli kahdenkymmenen. (Ja täällä kujallakin oli aivan varmasti yhtä lämmintä, ellei lämpimämpää.) Intouduin kauniissa säässä haravoimaan vaahteranlehtiä ja pesemään pari ikkunaa kujan puolelta. Naapurit olivat hekin ulkona, ja huomasivat minun puuhailuni. Rouva laittoi lapset asialle. Tyttö ja poika tulivat aidan viereen, kissanpentu oli toisen kainalossa. Poika kysyi: "Haluutsä nähä meidän kissan?"
Aivan ehdottomasti halusin. Kissa ilmeisesti säikähti intoani, tai lapset olivat kokemattomia kissantaluttajia, kissa lujahti karkuun! Mahdoton älämölö alkoi. Ei mirri kauas ehtinyt. Ei mitään hätää. Lapset retuuttivat kissan kotipihalleen. Minä jätin haravoinnit sikseen, hain kamerani ja painelin naapuriin.

Kuvaaminen ei meinannut onnistua, joten otin kissan syliini.

Yksi pennuista oli jäljellä, ikää sillä oli kolmetoista viikkoa. Edellisellä viikolla sen kolme sisarusta oli haettu omiin koteihinsa. Äitikissa Namu ei saa toistaiseksi ulkoilla, ettei kävisi vahinkoa. Kissa on tarkoitus steriloida.

Pikkuinen neiti oli saanut violetin pannan kaulaansa ja siihen hihnan. Turvallista ulkoilua.

Mitä kaikkea ihmeellistä pihalla onkaan?

Mitähän tuolta löytyisi?

Patiolle laitettiin vesikuppi, siltä varalta jos jano sattuisi yllättämään. Kävi ilmi ettei kissalla ollut jano.

Hieman piti protestoida kun kuppi kaatui.

Kuppi meni nurin, mutta se unohtui pian. Seuraavaksi vuorossa oli hihnan kieputtaminen tuolinjalan ympärille.

Ihana pikkuinen, turkkikin niin siloinen. Nimeä ei vielä ole päätetty. Lapset kutsuvat sitä toisella nimellä kuin äiti, ja vaikuttaa siltä että äiti häviää nimiasiassa 1-3.