Pieniä pehmoisia pupuvauvoja

Pääsiäinen saapunut ei

Tämä tarina on tosi. Jos pidät pehmoisista kisuista ja vielä pehmoisimmista pikkupupuista, älä lue tätä. Sen sijaan, silittele kissaa, omaa tai sijaiskattia ja ole iloinen että sinulla on siinä pehmeä eläin minkä turkkiin voit upottaa nenäsi ja tuoksutella nelijalkaisen ystäväsi turkkia.

Oli aprillipäivä. Viisi- ja puolivuotias veljenpoikani oli kotipihalla ja hän teki löydön mikä piti isälle näyttää.

(Veljeni ottama kuva.)

Talon seinustalta oli aurinko sulattanut lumet, ja kolme pientä rusakonpoikaa oli siinä kivien päällä tuhisemassa. Kuvasta ei selviä niiden kokoa, mutta olettaisin että aikuisen ihmisen kämmenelle ne kaikki mahtuisivat. Melkoinen löytö, eikö vain? Ensin luulin sitä aprillipilaksi, mutta totisinta totta se oli. Veljeni talutti poikansa pois, ja sanoi että annetaan niiden olla rauhassa. Äitipupu ne on siihen hetkeksi jättänyt, se tulee kyllä takaisin hakemaan ne. Veljenpoikani totteli ja yhdessä he menivät sisälle.

Tuli ilta ja tuli yö. Tuli maanantaiaamu, työpäivä ja lumisade. Maanantai-iltana veljeni kävi katsomassa ovatko puput kenties vielä paikoillaan. Sain asiaa koskevaa sähköpostia:

Puput olivat kadonneet. Mistäkö veljeni tiesi että rusakonpojat olivat menehtyneet? Olisin voinut laittaa ylläolevan kuvan tilalle otoksen rikospaikalta. Kunnon HardCore CSI-kamaa. Hangella oli verta ja karvoja. Ja tappajan jäljet. Siitä vasta olisikin paha mieli tullut. Sen sijaan tuo viesti kertoi sen kauniimmin. Mutta menevätkö eläimet taivaaseen, se on sitten toinen juttu se.
Rusakonpoikien kohtaloksi oli koitunut iso ja siivekäs lintu. Luojan kiitos, asialla ei ollut Felis catus vaan joku varis tai harakka. Todella surullinen juttu. Rusakonpojat ovat kovin suojattomia, ja helppoja uhreja. Luonto voi tuntua joskus julmalta.

Veljeni lapset eivät nähneet verijälkiä, heille sanottiin että äitipupu oli käynyt hakemassa pojat pois. Tuommoinen valkoinen valhe sallittaneen.

Translation: Easter Bunnies? Not.