Vaikka tänään onkin uudenvuodenpäivä, ajattelin kertoa yhden tarinan viime vuodelta, marraskuulta. Tätä en ehtinyt kertomaan, aina sattui ja tapahtui jotain muuta mistä piti kertoa.
Loppukesästä marja-aikaan on tiedotusvälineissä paljon uutisia ihmisten ja karhujen kohtaamisesta marjametsällä. Löytyy jopa ohjeita ja neuvoja mitä pitää tehdä JOS kuitenkin kohtaa karhun. Suomen riistakeskuksen sivuilta löytyy luotettavaa tietoa tästä asiasta. Sijaiskodin henkilökunta ei viime vuonna kohdannut karhuja, vaan oravia. Oravia pihalla vieraili monet kerrat, eivät ne ole niin toivottuja vieraita. Kesäkuussa Myrsky nappasi ensimmäisen oravansa. Kissa tuli ylpeänä esittelemään sitä. Jo kaukaa näin että Myrskyllä oli jotain suurta suussaan. Oravahan siellä suussa retkotti. (Voi.) Myrsky siis (omasta mielestään) tiesi mitä tehdä kun kohtaa oravan.
 |
| Kato! Nappasin kurren! Mä tiedän mitä tehdä jos kurre tulee hyppimään silmille! |
Kissa oli aivan innoissaan, haltioissaan ja täpinöissään saadessaan saaliin. Siitä voi lukea enemmän täältä. Myrsky siis teki omalla tavallaan riistanhoitotyötä. Mutta mitä teki sijaiskodin henkilökunta kun se kohtasi oravan? No, tuota...
Marraskuussa olin kauppakeskuksen avajaisissa. Avajaisvieraiden ja ihmettelijöiden joukossa pyöri orava. Sen nimi oli Serla. Pikkutytöt oikein jonottivat päästäkseen tapaamaan kurrea. Bloginpitäjäkin halusi tavata oravan ja hän meni jonon jatkoksi.
 |
| This is wrong! Siis ei näin! |
Tästä kohtaamisesta en puhunut kissalle mitään. Oravakaan tuskin siitä mainitsee kenellekään yhtään mitään, sillä se oli mykkä. Se ei puhunut mitään. Oravalle, tai sille hikiselle ja lämpöä hohkaavalle ihmiselle puvun sisällä oli ilmeisesti annettu ohjeet ettei yhtään mitään saa sanoa.
Jep. Mitä opimme tästä? Mikä on oikea tapa kohdata orava? Vaikea sanoa. Se on ainakin selvää että kaikkia asioita ei kannatta ottaa niin vakavasti. Ei kannata pohtia omaa ikäänsä ja miettiä sitä mikä on soveliasta itsensä ikäisen tehdä. Eikä kannata miettiä sitä että nolaako itsensä vai ei. Elämä on annettu elämistä varten.
Nautitaan ja iloitaan siitä silloin kun siihen on mahdollisuus.
Toivottavasti alkanut vuosi on hyvä meille kaikille!
Kyllä juu, hyvä ettet paljastanut Myrskylle olevasi oravanhalaaja! Minäkin aina sanon ruokaa tipujen laudoille lisätessäni, kun kissapojat seuraavat mukana, että lihotan näitä vain teitä varten... ;-)
VastaaPoistaHyvää Uutta Vuotta! <3 Meilläkin vierailee takapihalla paljon oravia.
VastaaPoistaOlisi varmasti Myrksy hämmästynyt jos olisi tuon oravan tavannut :D
VastaaPoistaSaila: Heh! Vai lihotat tipusia ihan vain kissoja varten;)
VastaaPoistaTasha: Hyvää Uutta Vuotta teillekin!
Mamma: Aivan varmasti olisi hämmästynyt, ellei enemmänkin:)
Serla-kurrea kannatti ehdottomasti halata. Pieni itsensä nolaaminen jalostaa luonnetta ja letkistää mukavasti – suosittelen! Tosin länsisuomalaisille voi tehdä tiukkaa:D
VastaaPoistaKurreilla ja kurreilla on eroa! Serla-kurre on pelastanut monta nuhanenää, ja on perushyvä tyyppi, vaikka oli tavattaessa vaitonainen. Sen sijaan kannattaa olla varuillaan Helsingissä Espan tai Hesperian puistoissa ja erityisesti Seurasaaressa. Perimätieto kertoo, että KOP näytti 90-luvulla kylmästi oravilleen ovea; kaikki muistavat oravasäästölippaat tai mainoksen ”tosi on” häntää napauttavan oravan. KOP-oravat päätyivät Aleksanterinkadun pääkonttorin loistosta Helsingin puistoihin oman onnensa nojaan. Nyt KOP:n entiset tappajaoravat kerjäävät pahaa-aavistamattomilta turisteilta herkkuja ja ryöväävät sitten hävyttömästi kaiken irtaimen. Kaikki kelpaa eikä näiden oravien ahneudella ole mitään rajaa - allekirjoittaneelta on viety Seuriksen juoksulenkillä taskuista paperinenäliinatkin :D
Myrsky antaa mallia, miten KOP-oravat kohdataan. Ei turhia mietitä, vaan selkäytimellä toimitaan ja näytetään miten tassukämmenlyönti toimii. Nopeat koivet eivät kuitenkaan haitanne jatkossakaan. Ja saaliin esittelyilme täytyy omaksua! Erittäin vakuuttava.
Myrsky tuntuu olevan tehokas, taitava ja motivoitunut metsästäjä. Meidän Jeppe-kissa oli myös armoitettu pienriistan pyytäjä – väsymätön väijymisen viulunkieli ja todella ahkera. Kovassa kuumeessakin Jeppe yritti raahautua omalle väijykivelleen. Aina oli jotain ekstraherkkua odottamassa ulko-ovellamme, lintuja tosin huomattavasti vähemmän. Ja oravia ja rusakonpoikasiakin Jeppe toi näytille ja onnistui pari kertaa yllättämään meidät olohuoneessakin. Otto ei ollut riistan perään, kaverilla ei ollut motivaatiota eikä ehkä taitoakaan, kun piti hoitaa diplomaattisuhteita ja hurmata mennen tullen omat ja vieraat. Kun taloon tuli pikkukissa, niin Otto terästäytyi ja kävi ulkoa noutamassa jo valmiiksi kuolleen päästäisen, kun arveli että talossa tarvitaan lisää ruokaa. Otto näytti itsekin hämmästyneeltä, että oli saanut moisen kiinni.
Otto Kulta: -Ne kurret, ne kurret.. Sijaiskodissakin on ikäviä kokemuksia niistä:
VastaaPoistahttp://moggydays.blogspot.com/2011/08/tuleeko-viikonloppuna-intiaanikesa.html#comment-form
Minäkin muistan lapsuuden Seurasaariretkeltä oravat, ja miten kiva niitä oli ruokkia. No, moneskohan sukupolvi nyt on menossa? Ne taitavat tulla aina vain häijymmiksi ja röyhkeämmiksi!
On se Jeppe ollut melkoinen pienriistanpyytäjä, jos se sai saaliiksi rusakonpojankin. Myrskykin on pupuntappaja...